Ja niin olen aina siellä minne kuulun!

27 helmikuun, 2020Emmi-Riika
Blog post

Luulin, se oli tuuli.

Tulikin suuri.

Aalto!

Vei merenneidon mennessään, kiljahteli riemuissaan.

Vihdoinkin pääsi rannalle meren.

Se oli syytä virtaavan veden.

Meren äärellä kun olla saa.

Se on niin niin ihanaa.

Olen aika varma, että minun kuuluisi elää meren äärellä. Tai ainakin se on jatkuvasti mielessä. Kun ei tuule, ajattelen että rannalla olisi varmaan tuulista. Ja kun on ahdistavan kuuma ja tukala ilma, kuvittelen kostean happirikkaan meri-ilman, tunnen tuulen tuoksun ja tulen onnelliseksi.

Kuvitelmissani on ikkuna, jonka takana on meri. Meressä taas on kalliota sekä kiviä ja se myrskyää harvasen päivä. Ja jokaisena kertana, kun salamoi menen piiloon peiton alle ja peitän silmäni käsilläni, sillä äkilliset välähdykset näkökentässä saavat pääni särkemään. Silti iloitsen myrskystä, sillä ilman myrskyä ei ole tyyntä. Minä opin luonnolta menemään mäkiä ylösalas, itkemään ja nauramaan seitsemän kertaa samana päivänä. Ja vasta seuraavalla viikolla tajuan olleeni suunnattoman onnellinen juuri siinä hetkessä, kun onnellisuutta ei tarvinnut miettiä, eikä siitä tarvinnut olla huolissaan.

En siis halua päätyä rannalle, jossa aurinko aina porottaa, vaan sinne jossa meri elää vuoden aikojen mukaan. Minä rakastan sään vaihteluita ja kaikkein eniten rakastan sitä, kun sataa ja tuulee. Minä elän muutoksille ja muuttumiselle, varsinkin sisäiselle.

Kaikki tulevat rantani ovat uusia ja tuntemattomia, ennennäkemätömiä. En ajattele, että johonkin pitäisi päätyä pysyvästi, koska mikään ei ole pysyvää. Me uusiudumme joka hetki ja voimme olla onnellisia siinä ympäristössä missä kulloinkin olemme. Ajattelen, että rantani on kaikkialla, kaikessa ja eniten itsessäni.

Ja niin olen aina siellä missä kuuluu!

Leave a comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Prev Post

20 opittua asiaa menneeltä vuosikymmeneltä

7 helmikuun, 2020